Kimalluksen blogit

Neljännen lapsen syntymä ja rahavoitto

Odotan vauvaa jäätävissä tunnelmissa ja painostus on kova jokainen viikon päivä, mutta en taivu. Listaan almanakkaan neljännen lapsen +/- ja saan listaan pelkkää miinusta ja yksi iso +, mutta en taivu vaikka mieheni antaa ymmärtää, että tämä suhde on tässä jos päätän pitää lapsen.

Nyt otetaan esiin avioero kortti ja en taivu vieläkään, jokainen päivä mies sanoo, että haluaa avioeron jos päätän pitää vauvan ja sanon hänelle, että ihan sama ja jos lähdet niin tiedät etten takaisin ota!

Mies ei kuitenkaan lähde vaan taipuu päätökseeni ja sanoo vielä, että jos pidät vauvan niin sen myös yksin hoidat ja hän ei osallistu millään tavalla vauvan hoitoon missään muodossa. Ahdistun asiasta ja ajattelen, että olen jo nyt jaksamisen äärirajoilla, kun olen hoitanut jokainen päivä lapsia ilman mitään apuja ja vuosia on kasassa 4 vuotta siis ihan oikeasti 4 vuotta ilman yhtään vapaapäivää!

Esikoisen 7v. synttäreitä vietetään viikonloppuna ja juhlissa on läheiset ja kaivan päivän aikana ultrakuvan esiin missä lukee sama päivä, kun esikoisen syntymäpäivä, mutta sillä erolla, että päivä on sama, mutta vuosi täysin eri.

Otan kuvan esiin ja näytän anopille kuvaa niin anoppi sanoo, että MIKÄ TÄMÄ ON? Sanon, että meidän uuden vauvan...SIIS MITÄ! Meidän uuden vauvan kuva....ETTE TE VOI OLLA TOSISSANNE, ETTÄ TEETTE VIELÄ LAPSIA LISÄÄ!!! KUINKA TULETTE EDES RAHALLISESTI TOIMEEN!!!!RASKAUS ON HETI KESKEYTETTÄVÄ!!!!

Vieraat hiljenevät olohuoneessa ja näen vanhimman siskoni tuskaisen ilmeen ja äitini katseessa on vihaa joka kohdistuu ääliömäiseen anoppiin...

Tunnen itseni 18v. teini-ikäiseksi jolle on nyt sattunut vahinko siis haloo, olen 38 vuotias aikuinen nainen...ajattelen mielessäni, että kuinka hän voi ajatella ettemme tulisi toimeen, kun vuositulomme on noin 35.000€ ja kun menen töihin niin vuositulomme kipuaa noin 60.000€

Pienemmällä rahalla ollaan ennenkin tulleet toimeen ja en voi ymmärtää tämän ihmisen pointtia asian suhteen. Anoppi lähtee samantien synttäreiltä pois ja ahdistun hänen asenteeseen ja sanon vieraiden kuullen, että en taida olla toivottu lapsenlapsi.

Käly tarttuu kotona puhelimeen ja soittaa anopille ja sanoo hänelle suorat sanat, koska muutaman minuutin päästä soi mieheni puhelin ja anoppi pyytää anteeksi siis ihan oikeasti PYYTÄÄ ANTEEKSI! Sen anoppi todella muistaa myös sanoa, että jos pidätte vauvan niin hän ei auta missään tilanteessa, mutta asiahan ei muutu millään tavalla, kun ei ole apuja tähänkään päivään tullut.

Odotan vauvaa ja mieheni ei vieläkään odota kanssani vaan odotan vauvaa täysin yksin. Ultrassa käyn yksin ja yritän hakea positiivisuutta siihen, että rakas vauva olisi toivottu perheenjäsen. Mieheni yllättää yksi kaunis päivä ja sanoo, että kai hänen täytyy mennä autokauppaan ostamaan tila-autoa ja niin me menemme yksi kaunis päivä Toyota autoon ja varaamme uuden Toyota Verso 7 hengen tila-auton. Auto tulee pikkasen aikaisemmin ennen, kun vauvan laskettu aika on.

Lääkäri näkee ultrassa tytön sukupuolielimet, mutta sanoo, että ei voi olla mitenkään 100% varma. Pari kuukautta vielä niin näen meidän uuden vauvan. Esikoinen antaa lapun jossa toivoo lahjoja jouluksi ja siinä lukee pitkä rivi tavaroita ja viimeisenä rivillä on ja toivon pikkusiskoa! Alan itkemään ja pakenen vessaan nyyhkyttämään kuukausien suurta tuskaa pois...

Koittaa sovittu sektiopäivä ja menen mieheni kanssa klo 07 aikaan osastolle ja alkaa valmistelut leikkaukseen. Koen olevani etuoikeutettu ja kävelen synnytysosastolle ja minua on vastaanottamassa ihana kätilö joka oli omahoitajani edellisellä kerralla ja hän katsoo hämmästyneenä, kun kävelemme sisään ja kerron kuinka meille kävi "vanhanaikaisesti" ja hän alkaa nauramaan sydämensä pohjasta ja sanoo, että tämän vauvan on ollut tarkoitus syntyä tähän maailmaan ja hänestä tulee varmaan jotain suurta.

Menen leikkaussaliin ja huoneeseen astuu ihana anestesialääkäri jolle kerron pelkoni edellisen kerran hermoon pistämisen yms. ja tämä herrasmies rauhoittaa ja sanoo, että hienosti se menee ja totta tosiaan hän saa spinaalipuudutuksen onnistumaan samantien ja vauvaa otetaan sisältä niin kuulen leikkaavan lääkärin sanovan, että kohtu oli edellisen sektion jäljiltä niin ohut, että jos vauvaa olisi yrittänyt synnyttää alakautta olisi kohtu revennyt...

Vauva syntyy ja kuuluu itkua, kysyn, että kumpi tuli niin kätilö sanoo, että tyttöhän täältä tuli ja olen onnellinen, että esikoinen saa joululahjaksi pikkusiskon. Pääsemme heräämöön ja yhdessä osastolle ja pidän vauvaa lähelläni, kun tällä kertaa siihen pystyn ja haluan pitää vauvan myös koko yön vieressäni.

Vauva syntyy noin klo 9.44 niin ei näy anoppia katsomassa ja anoppi soittaa ja sanoo ettei tule sairaalaan katsomaan vauvaa vaan sitten vasta kotiin. Pahoitan mieleni ja sanon miehelleni, että meidän lapsia ei näköjään haluta edes nähdä heti vaan voidaan odottaa muutama päivä ihan hyvällä omallatunnolla.

Rakastan heti pientä peikkotyttömme ja tajuan, että tein täysin oikein, kun en keskeyttänyt raskautta vaan pidin pääni jatkaa raskautta vaikka niin moni ihminen oli sitä vastaan. Olen osastolla urbaani legenda ja kaikki hoitohenkilökunnasta sanovat osaston raportin jälkeen, että ai täällä on se äiti joka tuli täysimetyksestä ja e-pillereistä huolimatta raskaaksi :))

Sterilisaatio tehtiin samalla, kun sektio eli meille ei tule enää lasta ellei klipsit irtoa mikä on mun kohdallani ihan mahdollista, että olen tietenkin se yksi 1000 ;)

Pääsemme kotiin ja pikkuveli 1v2kk alkaa pahanteon jokainen kerta, kun imetän vauvaa. Tämä neljäs vauva on ainoa vauva jonka olen saanut imetettyä täysin normaalisti ja vauva ei edes itke koskaan vaan tuhisee ja nukkuu tyytyväisenä IHANA pakkaus <3

Rakkauteni kasvaa koko ajan ja tajuan kuinka onnellinen olen vaikka miehen kanssa välillämme on kilometrin kuilu, mutta en jaksa välittää asiasta vaan tiedän, että saamme taas suhteemme toimimaan. Hoidan lapsia ja arkea ilman kenenkään apua ja mieheni ei todella hoida vauvaa, mutta isoveljeä senkin edestä. Isommista sisaruksista on paljon apua ja molemmat auttaa mielellään tuomalla vaippoja yms.

Saamme onneksi helpon vauvan ja arkemme sujuu säännöllisesti päivästä päivään ja tyttö on aivan hurmaava ja voitamme Pampersin kilpailusta sängyn ja myyn sen netissä, kun meillä on jo sänky. Tunnen, että Jumala palkitsee minut hyvistä teoistani etten keskeyttänyt raskautta. Tulee seuraava joulu ja menen jouluaattona vielä kaupunkiin ostoksille ja ostan 20 eurolla erilaisia arpoja yms. miehelleni joululahjaksi ja vaihdan vielä viime tingassa toisen Ässä arvan toiseen.

Annan illalla kirjekuoren miehelleni ja hän unohtaa sen siinä hässäkässä. Seuraavana päivänä mies muistaa arvat ja kaivaa kirjekuoren esiin ja alkaa raaputtamaan arpoja...alkaa kuulumaan mieletöntä huutoa ja mekastusta, kun mieheni huutaa ja huutaa ja huutaa, että voitimme 5000€ ja minä siihen, että niin varmaan ja mies tuo arvan silmieni eteen ja totta tosiaan, arvassa on 5000€ JESS!

Tajuan, että kuinka lähellä oli, että meinasin ottaa viereisen arvan, mutta joku viime hetken asia sai vaihtamaan voittoarpaan...koen senkin palkkioksi tekemästäni päätöksestä ja moni muu asia on silottanut tietäni päätöksen jälkeen ja olen aina ajatellut, että paha saa palkkansa ja samoin myös hyvyydestä annetaan takaisin jollain tavoin ja me pärjäämme rahalla sen verran, että voin hoitaa lapsia muutaman vuoden kotona.

Anoppi ei tietenkään uskonut, että voitimme ja onneksi on digikamera ja pystyimme näyttämääm valokuvaa, kun arvassa komeili 3 x 5000€

Onnea ja surun tunteita

Vauva tottui osastolla syömään rintamaidon pullosta ja vaikka koitan tehdä kaikkeni pikkumiehelle ei maito maistu edes rintakumin kautta rinnasta. En haluaisi luovuttaa ja harmittelen kuinka ratkaisen tämän harmittavan pulman.

Alan pumppaamaan rintamaitoa pumpun avulla ja maitoa tulee vaikka kuinka paljon. Mietin ylimääräisen maidon myymistä sairaalaan, mutta täytyisi käydä verikokeilla ja erilaisissa testeissä ja asia jää hoitamatta. Pakkanen täyttyy maidosta, kun pumppaan vuorokaudessa 2-3 litraa. Ihmiset ihmettelevät kuinka jaksan pumpata ja hoitaa rinnalla silti kolmea lasta, mutta aina, kun olen saanut uuden vauvan niin asennoidun siihen etten huitele kaupungilla tai kaikissa kissanristiäisissä vaan melkein ensimmäiseksi vuodeksi käperryn vauvan kanssa kotiin ja kodin pieneen ympyrään ja pidän lapsilla tasaisen arjen.

Lapsillani ei ole ollut koskaan nukahtamisvaikeuksia yms. vaan tasainen arki tuo myös rauhalliset lapset. Monta kertaa mietin, kun seuraan toisia äitejä mm. erilaisissa ostoskeskuksissa, kun lapset huutavat nälkäänsä ja väsymystään ja silti täytyy plärätä enemmän kavereiden kanssa, kun ajatella lapsen parasta. Seurasin muutama vuosi takaperin naapurin rouvan avoliiton murenemista, kun rouva oli kotona kahden lapsen kanssa, kävi siivooja ja ruokaa miehelle ei tehty koskaan valmiiksi eikä perheen lapsille vaan äidille oli kaikista tärkeintä juosta toisten äitikavereiden kanssa HopLopeissa yms.

Tehtiin aina kaksi etelän matkaa ja muut matkat päälle, mutta ikinä ei ollut mikään asia hyvin vaan aina löytyi miehessä arvosteltavaa negatiiviseen sävyyn ja kaikista parasta oli, että mies jaksoi kaiken ja avovaimo jätti tämän miehen ja halusi eron....

No, asiasta viidenteen eli tähän meidän vauva-arkeen joka sujui ilman isovanhempien apua ja aina vain löytyi pelkkää negatiivista ellei vauvaa pitänyt liikaa sylissä niin pullosta syöttäminen oli ihan punainen vaate vaikka pullossa oli sitä ihan ehtaa rintamaitoa jonka avulla jokainen lapseni on kerännyt painoa kroppaansa noin 1 kg kuukausi vauhtia.

Imetin vauvaa noin 2-3 tunnin välein ja samalla pumppasin ja pumppasin ja vielä kerran pumppasin maitoa ja olin vahingosta viisastuneena pyytänyt lääkäriltä e-pillereitä joita voi syödä, kun imettää ja aloitin niiden syömisen. Vauva oli noin 6kk ikäinen, kun ihmettelin, kun pumppasin maitoa, että rintoihin sattui ihan julmetun paljon.

vein kahta vanhempaa lasta elokuviin kaupunkiin ja ajattelin ihan tsoukilla, että haen raskaustestin apteekista vaikka itselläni oli tosiaan e-pillerit käytössä ja lapsi söi pelkkää rintaa noin 2 litraa päivässä.

Ostin testin ja unohdin koko testin laukun pohjalle. Mies lähti yövuoroon ja koko muu pesue nukkui jo untansa, kun pumppasin maitoa valmiiksi seuraavalle syöttökerralle ja samalla muistin laukussa olevan raskaustestin-----> olin ostanut halvimman mahdollisen...

Menin vessaan ja pissasin tikkuun, kun en arvannut odottaa seuraavaan päivään. Samantien tikkuun tuli kaksi voimakasta sinistä viivaa...ja ajatukseni heitti häränpyllyä ja ajattelin, että VOI PASKA! Mies suuttuu ja ei taatusti halua enää neljättä lasta!

Soitin miehelle töihin ja sanoin, että ISTU! Mulla olisi kerrottavaa....ja kerroin....mies siihen, että se raskaus on keskeytettävä, mutta itse sopersin, että älä vielä ajattele niin pitkälle, että katsotaan huomenna asiaa uudelleen...

Itse tajusin jo sen, että raskautta en keskeytä vaikka mikä olisi....en pystyisi koskaan kantamaan asiaa omallatunnollani...

Mies oli ajatellut kuumeisesti koko yön ja hän oli tehnyt oman päätöksenä asian suhteen, että raskaus on keskeytettävä, emme millään voi enää tehdä neljättä lasta ja autokin pitäisi vaihtaa...ei helkkari kuinka joku auton vaihtaminen tuleekin ensimmäisenä mieleen ja varsinkin aina miespuoliselle!

Ajattelen niitä tuhansia naisia jotka eivät voi saada lasta ja yhtenä vaihtoehtona ajattelen, että annan lapsen adoptoitavaksi, mutta mietin, että en pystyisi todellisuudessa luopumaan lapsesta jota olen kantanut sydänalan alla 9 kuukautta.

Miehen puolelta alkaa mykkäkoulu ja jatkuva painostus joka vie itseltäni kyvyn nauttia raskaudesta. Toisaalta toivon keskenmenoa, että ratkaisu asiaan tulisi itsestään, mutta taas toisaalta toivon, että lapsi malttaisi pysyä sisälläni. Tilaan neuvolaan ajan ja sieltä passitetaan ultraääneen. Mies sanoo ettei tule vaan menen sinne yksin. Ultrapäivä on esikoisen syntymäpäivä ja päivämäärä tulee kuvaan jonka lääkäri antaa saatesanojen kera.

Itken sisäisesti ja tekisi mieleni huutaa, mutta ajan kotiin ja onnittelen rakasta tytärtäni syntymäpäivän johdosta <3 mies ei ole edes kiinnostunut kuvasta vaan painostaa edelleen keskeytykseen...

Smurffimiehen syntymä :)

Joudun menemään ja edellisenä iltana osastolle, että verensokerit ovat tasapainossa ennen leikkausta. Vien lapset hetkeksi vanhemmilleni ja käyn siellä itsekin. Pelkään huomista, olen tehnyt sen virheen, että olen lukenut sektiosta ennakkoon kauhutarinoita netistä ja olen ihan varma, että kuolen verenvuotoon leikkauksen aikana. Ajan vielä kodin kautta niin olen niin jännittynyt, että ajan autolla autokatoksen tolppaan ja kiroan sitä tietenkin ankarasti!

Menen osastolle kello 17 mennessä ja alan kuluttamaan aikaani joka ei meinaa kulua kirveelläkään. Lapsia on niin kova ikävä, että itkettää koko ajan. Koko yö käydään mittaamassa verensokereita sormenpäästä ja en olisi kyllä saanut muutenkaan unta, kun jännitän leikkausta.

Aamulla mieheni saapuu osastolle ja pääsen onneksi ensimmäisenä saliin, koska diabetes sen vaatii. Heti kaikki alkaa huonosti. Anestesialääkäri (nainen) ei saa pistettyä spinaalipuudutusta vaan säheltää ja säheltää. Aikaa kuluu noin 45 minuuttia, kun huudan tuskasta, neula on mennyt johonkin hermoon ja koko oikeassa jalassa tuntuu niin valtava kipu etten ole koskaan tuntenut niin kovaa kipua jaloissa. Nyt lääkäri luovuttaa ja pyytää noin yli 60v. miesanestesialääkäriä jatkamaan. Lääkäri on yksi töykeimmistä mitä olen 25 vuoden hoitajan urallani nähnyt, mutta saa pistettyä onneksi kerralla ja ilman kipua puudutteen.

Kovasti jalkopäässä touhutaan ja muutaman minuutin päästä kuuluu itkua ja eteeni nostetaan smurffinsininen pikkumies joka viedään nopeasti hoitajan hellässä huomassa tutkimuksiin. Itseäni kursitaan kasaan ja viedään erilliseen huoneeseen missä mieheni odottaa keinutuolissa istuen vauvan kanssa. Vauvan on vaikea hengittää, näkee, että jokainen henkäys on vaivalloinen, yritän imettää, koska vauvan verensokerit ovat liian matalalla. Äidinmaito ei auta ja verensokerit ovat liian matalalla. Lääkäri tekee päätöksen, että vauva siirtyy vastasyntyneiden teholle lämpökaappiin ja glugoositippaan.

Itse joudun osastolle eroon vauvasta ja oloni on ihan kamala, ei se näin pitänyt mennä vaikka olin kyllä jotenkin osannut asennoitua siihen, koska raskausdm äidin vauvat joutuvat usein osastohoitoon matalien verensokereiden takia.

Makaan, pumppaan kipulääkettä tasaisin väliajoin ettei kipu pääse kovaksi ja heiluttelen jalkojani ettei tukokset pääse iskemään, kun joudun makaamaan sängyssä vuorokauden. Mies ja isommat lapset käyvät vierailulla ja lähtevät teholle katsomaan uutta pikkuveljeä. Voin hyvin enkä soita kelloa kertaakaan vaan hoitajat ihmettelevät ja käyvät katsomassa aina välillä vointia. Tiedän, että hoitajia on liian vähän ja työtä on ihan liikaa niin en viitsi turhaan vaivata.

Seuraavana aamuna katetri poistetaan, kipupumppu otetaan pois ja pääsen suihkuun. Hoitaja sanoo, että teho-osastolle on niin pitkä matka ettei sinne saa lähteä kävellen, koska leikkauksesta on niin lyhyt aika, mutta lähden silti, koska tiedän oikoreitin ja silti matka on melkein 1 km, kävelen omaan tahtiini. Mikään ei saa minua pysymään erossa vauvasta enää yhtään vaan määrätietoisesti laitan tossua toisen eteen. Anoppia ei näy vaikka hän asuu noin 5 kilometrin päässä sairaalasta, ei edes puhelinsoittoa!

Saan vauvan syliini vihdoista viimein ja voi sitä pientä rakasta smurffimiestä. Iho on vielä sinertävä, mutta maito maistuu ja päänkautta olevan kanyylin kautta annetaan lääkettä suoraan suoneen. Näen täälläkin tuttuja työkavereita vuosien takaa ja mukavat juttuhetket siivittävät vierailuja. Palaan takaisin osastolle ja kätilö nauraa, että hän arvasi etten voi olla pois vauvan luota :)

Voin hyvin ja tulen paljon parempaan kuntoon nopeammin, kun alakautta synnyttäessä ja olisin valmis lähtemään kotiin vaikka seuraavana päivänä eli näin ihmeellistä ja erilaista voi olla lapsen syntymä, ei kipuja ja voi istua heti eikä vasta kahden viikon päästä. Hoitajatkin ihmettelevät nopeaa toipumista.

Kävelen matkan joka päivä 3-4 kertaa ja hoidan vauvan ja menen takaisin omalle osastolle. Kertaakaan ei anoppi soita tai tule käymään katsomaan suvun uutta tulokasta. Pahoitan mieleni. Pääsemme neljän päivän päästä kotiin noin kello 17 ja vanhempani ovat laittamassa tarjottavia valmiiksi. Anoppia ei näy vaikka vauva on syntynyt maanantaina aamulla ja nyt mennään torstai iltaa. Sektiohaava tulehtuu perjantaina ja käymme aamulla sairaalassa. Vauvan bilirubiiniarvo kontrolloidaan ja minä menen osastonlääkärin arvioitavaksi ja saan antibioottikuurin. Menemme kotiin kellertävän smurffimiehen kanssa ja kas, anoppi soittaa, että TULISI KÄYMÄÄN PIKAISESTI ENNEN ILTAVUOROON MENEMISTÄ! Ei jumankekka, ei voi olla totta...osaa se ihminen aina vaan yllättää, mutta aina se yllätys on ollut negatiivista!

Anoppi astuu ovesta ja vauva nukkuu sohvalla, en usko silmiäni anopin silmissä kiiltää kyyneleet ja alkaa selittäminen miksi ei ole käynyt katsomassa sairaalassa vauvaa, mutta itse en ymmärrä, että joku voi olla aina meidän vauvojen suhteen olla hidas hämäläinen, mutta serkkujen syntyessä on anoppi ollut viivana sairaalassa 1-2 tunnin sisään.

Pakollinen breikki

Vuodet kuluvat ja menen välillä töihin ja saan onneksi päivätyön ja viikonloput vapaat. Koskaan eivät lapset pääse yökylään, mutta serkkuja kuljetetaan sirkukseen, kylpylöihin ja otetaan ulkomaille mukaan viikoiksi ja maksetaan vielä matkat.

Lapset vieraantuvat isovanhemmista edelleen ja kaikki kanssakäyminen on sellaista "pakkopullaa", että lapsetkin hämmentyvät siitä.

Käyn töissä ja huomaan eräänä päivänä, että vointini on huonoa, kuvottaa, väsyttää ja rintoihin sattuu. Kuukautiset jäävät pois. Arvaan, että olen raskaana enkä edes tee testiä ;) Menen ensimmäiselle neuvolakäynnille terveydenhoitajan luokse ja hän nauraa, että uskomatonta, että joku ei voi olla tekemättä raskaustestiä, mutta mitä sitä hötkyilemään valmiissa maailmassa.

Sairastun raskausdiabetekseen ja joudun äitiyspolille kontrolleihin kahden viikon välein. Pistän insuliinia ja joudun mittailemaan verensokereita sormenpäästä mitä inhoan yli kaiken. Vauva kasvaa ja voi hyvin, mutta edellisen synnytyksen tramaattinen kulku tulee painajaisiin ja herään jokainen yö järkyttäviin painajaisiin ja samalla yritän käydä töissä ja silmänaluset mustuvat mustumistaan.

Juttelen varovasti tuntemuksista lääkärille ja asiaa hankaloittaa, että aina on eri lääkäri ottamassa vastaanotolla vastaan. Asiaa vähätellään ja pelkopoliklinikalle ei saa aikoja, kun on loma aika. Itken jokainen kerta, kun ajan autolla kotiin. Alentava asenne ja varsinkin mieslääkäreiden käytös ihmetyttää, mutta ymmärrän, että eihän mies synnytä ja ei osaa ajatella miltä naisesta tuntuu.

Menen taas kerran vo:lle, kun minut ottaa vastaan entinen työkaverini, puran hänelle kaikki mieltä painavat asiat ja itken silmät päästäni. Hän lupaa jutella ennakkoon lääkärille joka ottaa minut vastaan, että haluan sektion. Jään odottamaan käytävään, että vastaanottoni alkaa ja samalla, kun ovi aukeaa sieltä tulee lapsuuden ystäväni joka on naistentautien erikoislääkäri. Tyttönimi on vaihtunut niin en edes tiedä, että hän on lukenut lääkäriksi itsensä.

Menen vastaanotolle ja ensimmäinen lääkäri joka selittää, että molemmissa synnytyksissä ei olisi ollut mitään muuta mahdollisuutta synnyttää, kun imukupilla, kun toisella oli käsi poskella ja toinen jäi hartioista jumiin synnytyskanavaan. Hän käy rauhallisesti molemmat synnytykset läpi ja itken, kun en osaa synnyttää "normaalisti"

Kerron painajaisista ja siitä ,että kroppaani ei ole tehty synnyttämään ja pelkoa, että raskausdiabetes kasvattaa vauvan liian suureksi, että toistuu samanlainen tilanne, kun edellisen lapsen synnytyksessä. Lääkäri kuuntelee rauhallisesti ja sovimme, että saan sektion jos lähempänä vielä tuntuu samalta, mutta tietenkin painotetaan alatiesynnytyksen turvallisuuteen vedoten, mutta nyt en enää itke, kun ajan kotiin ja sovimme, että voin käydä samalla tutulla lääkärille koko raskauden ajan kontrollit.

Sovimme sektion ajankohdan seuraavalla käynnillä ja jään odottamaan, että näen uuden perheenjäsenen mahdollisimman pian <3

Raskas vuosi

Kuluu pari vuotta ja huomaan jokaisena lasten syntymäpäivänä ja jouluna kuinka eriarvoisessa asemassa lapsemme ovat serkkuihin verrattuna. Toisia otetaan jatkuvasti yökylään, viedään sirkukseen, kylpylöihin ja otetaan ulkomaan matkoille mukaan. Kyllästyn asiaan ja sanon miehelleni, että tämä ei voi jatkua näin joko me eroamme tai sitten hänen täytyy keskustella äitinsä kanssa asiasta...tilanne ei voi vain jatkua, että toiset ovat mummon koko maailma ja toiset ovat, kun vieraita kaikin tavoin. Meidän lapsista löytyy koko ajan jotain vikaa vaikka he ovat ihania pieniä ihmisiä, mutta anoppi haukkuu, arvostelee ja sättii koko ajan...muutaman kerran hermostun ja sanon takaisin. Anoppi ei edes tajua hävetä kommenttejaan.

Meillä alkaa lapset kyselemään, että "Miksi mummo rakastaa V&V:tä enemmän, kun meitä?" Mitä siinä voi lapselle vastata...tuntuu, että palleasta lähtee ilmat pihalle ja tajuan, että lapset ovat kasvaneet sen verran, että tajuavat jo itse kaiken...surullista!

Mieheni menee keskustelmaan äitinsä kanssa ja kertoo, että ei ole reilua millään tavalla, että kohtelee niin eritavalla lapsia yms. Muutaman kuukauden mummo jaksaa teeskennellä, mutta taas kaikki ajautuu siihen samaan sontaan mitä on ollut kaikki nämä vuodet. Ihminen ei vaan näköjään opi! Lapsemme kerhojen, koulujen ja harrastusten päättäjäisissä ja juhlissa ei ole ollut koskaan mummo mukana vaan aina jokainen kerta ollaan kyllä päästy ja menty serkkujen juhliin tai koulujen päättäjäisiin. Koskaan ei ole meidän lapsien yhdestäkään kerho tai koulukuvasta oltu kiinnostuttu vaan kirjahyllyä koristaa lukuisat valokuvat eri päiväkoti ja kouluasteilta missä serkkutytöt poseeraavat sulassa sovussa.

Poikamme on noin 6-vuotias, kun joudumme kysymään pääseekö poikamme yökylään, koska meille molemmille sattuu menoa työnpuolesta ja joudumme vaivamaan mummoa ensimmäisen kerran kunnolla. Poikamme on yhden yön mummon hoivissa ja hän palauttaa pojan miehelleni seuraavana päivänä niin päivittelystä ei meinaa tulla loppua, kun mummo kehuu pojan maasta taivaaseen, kuinka ihana ja helppo poika on ollut. Olen pöyristynyt, kun kuulen asíasta ja en voi, kun hymähtää, että onneksi mummo huomasi asian edes noin kuudessa vuodessa!

Me olemme tienneet koko ajan, että lapsemme ovat ihania... Emme edelleenkään saa koskaan apua ja vaikka olen töissä ja äitini lupaa auttaa lastenhoidossa ettei lapsia tarvitse viedä päiväkotiin, koska meillä on niin vähän tarvetta hoidolle. Anoppi lupaa auttaa, mutta todellisuudessa hän ei auta ollenkaan eli taas rikottuja lupauksia. Olen töissä niin anoppi alkaa puhumaan, kun ihmiselle ja en ole enää loinen joka on vaan kotona vaikka pääsen todellisuudessa helpommalla töissä, kun taas kotona työ on 24/7 eli paljon huomattavasti raskaampaa.

Ihmettelen anopin tarvetta tulla jokainen kerta serkkujen kanssa meille, kun he ovat mummolla yökylässä...ihan, kun ilkkuakseen tai jotain...tunnen oloni inhottavaksi ja haluan päästä tilanteesta mahdollisisimman äkkiä pois. Näin hän tekee jokainen kerta ja niitä kertoja on paljon...lähden usein pois tilanteesta vaikka yläkertaan. Serkut ovat täysin vieraita toisilleen ja eivät varmasti tule koskaan olemaan läheisiä millään tavalla. Meitä ei koskaan pyydetä mökille tai kylään ja kerran kesällä satuimme olemaan siellä saunassa ja uimassa, kun mieheni sisko tulee tyttäriensä ja heidän kavereidensa kanssa mökille niin mummo alkaa heti hössöttämään muurinpohjalettujen paistoa kovalla tohinalla ja me lähdemme pois äkkiä mökiltä. Sanon miehelleni, että on se kumma, kun täysin vieraatkin lapset ovat mummolle tärkeämpiä, kun omat lapsenlapset.

Pettymykset seuraavat toisiaan ja vuodet kuluvat raskaina ja muutosta ei tilanteeseen näytä olevan näkyvissä. Käly saa keskenmenon viikolla 12 ja olen aidosti pahoillani vaikka meillä on omat hankaluutemme tai siis ei meillä ole ongelmia, mutta anoppi saa kaikki välit sekaisin jo omalla olemuksellaan. Kuluu muutama kuukausi niin käly alkaa odottamaan uudelleen vauvaa ja laskettu aika ajoittuu seuraavaan kesään. Vauva syntyy ja heti samantien mummo on paikalla, kun vaan mahdollista ja hän vierailee osastolla koko ajan ja miksei vierailisi, kun käly saa kahden tyttären jälkeen kauan odotetun pojan. Alkaa taas kauhea hössöttäminen ja anoppi on onnensa kukkuloilla. Meidän lapset jäävät vielä enemmän huomioitta.

Huomaan myös itse odottavani vauvaa joulukuussa vaikka meillä ei ole mitään suunnitelmia, että saisimme lapsia enää, mutta näin elämä yllättää taas kerran. Anoppi ei ole mitenkään iloinen, kun kerromme joskus viikolla 13 odottavamme vauvaa...itselläni on turhautunut olo, kun olen nähnyt kuinka aidosti onnellinen hän on ollut jokainen kerta, kun hänen tyttärensä on ollut raskaana. Itselleni puhkeaa kesällä raskausdiabetes ja aloitan pistoshoidon. Kuulen siitäkin taas ihan uskomattomia juttuja ja en voi, kun pyöritellä päätäni...onneksi sairaanhoitajana tiedän asioiden oikeat faktat!