Kimalluksen blogit

Vaimo sairaana - mitä tekee mies?

Viimeisessä postauksessani pohdin sitä, miten naisesta kuoriutuu hoivaava äitikarhu, kun mies taantuu kuumeessa lapsen tasolle. Mies ei varsinaisesti VAADi hellyyttä ja hoivaa, mutta nainen ajattelee sen olevan paikallaan, ja hoivaa minkä kerkiää. Mutta entäs kun sairaana onkin nainen itse?

Mieheni oli kovassa flunssakuumeessa noin 5pv, jonka jälkeen hän parani - ja antoin ko. pöpön minulle. Minulla tauti äityi todella pahaksi. Oltuani viikon kipeänä jouduin sairaalahoitoon - minulla oli todettu raju keuhkokuume. Olin kuitenkin ehtinyt sairastaa kotona viikon verran korvatulehdusta, korvakäytävätulehdusta ja noin 40 asteen kuumetta. Ja mieheni hoivavietti loisti poissaolollaan.

Olen vahvasti sitä mieltä, että mieheni on hieno eläin. Mutta en suin surminkaan voi lisätä tuohon lauseeseen sanoja "kaikin puolin", sillä mieheni on mies. Hänen ajatusmaailmastaan puuttuu tiettyjä nyansseja, jotka ovat naisille ilmiselviä. Nämä nyanssinpuutokset huomaa esimerkiksi miehen täydessä kyvyttömyydessä ymmärtää vihjailuja - sama kun puhuisi tiilsieinälle, ei mene läpi.

Mieheni yritti luonnollisesti hoitaa minua niin hyvin kuin pystyi - ostamalla karkkia. En kuitenkaan kyennyt juurikaan nauttimaan mitään herkkuja, koska kova kuumeeni vaikutti myös ruokahaluuni ja makuaistiini. Minä olisin kaivannut hellyyttä. Sitä, että mies makaisi vierelläni ja katsoisi Ally McBealia (hän itseasiassa pitää tästä sarjasta, joten mikään kovemmanlaatuinen kiristys tämä ei ollut) ja ehkä vähän silittelisi päätä. Tai edes kysyisi, millainen olo minulla on. Kuitenkin jouduin tyytymään siihen, että mies pisti pari kertaa päivässä nokkansa makuuhuoneeseen. Muuten hän viihtyi omissa puuhissaan toisessa huoneessa. Minä siis vietin melkein viikon yksin sängyssä maaten.

Sanokaapa, mitä minun olisi pitänyt tehdä? Olisiko pitänyt vaatia hellyyttä? Olisiko pitänyt raivostua silminnähden kun mies lähti saunomaan ja juomaan olutta, kun minä olin juuri istunut päivystyksessä 6h ja saanut diagnoosin alkavasta keuhkokuumeesta? Olisiko minun pitänyt yrittää selittää, kuinka paljon tarvitsin miestäni juuri sillä hetkellä, kun hän ei sitä millään nähnyt?

Olen yleensä suoran puheen kannalla, nyt yritin vaan välttää nalkuttamista, sillä se olisi a)vienyt aivan liikaa energiaa jo väsyneestä elimistöstäni b) mahdollisesti riistänyt sen vähänkin huomion jota sain osakseni. Ja kai minä ajattelen, ettei ihmistä saa pakottaa tekemään mitään, mikä ei tule luonnostaan. Varsinkaan tässä tapauksessa, kun olisin halunnut mieheni olevan suloinen ja huomaavainen - pakottaminen olisi vienyt pohjan koko hommalta.

Tiedän, että miehet kykenevät hoivaamaan, ovathan ne isiäkin, jotka paapoo lapsiaan. Mutta, miksi naista on niin mahdoton hoivata tämän ollessa kipeä? Johtuuko se siitä,että miehellä ei ole käytännössä mitään korjattavaa? "Naiseni on rikki. En osaa korjata häntä. Annan siis olla, etten riko pahemmin". Niinkö se menee?

Ja jos menee, niin onko naisella sitten oikeus selittää, että mies on taas ihan tuhannen tampio ja käskeä silittämään hipiää ja keittämään hunajateetä?

Karhunpoika sairastaa

On aivan hillitöntä, miten lähemmäs parimetrisestä miehenroikaleesta tulee kolmevuotias lapsi, kun se on kipeä.

Mieheni on nyt kolmatta päivää kovassa kuumeessa. Ei juurikaan puhu, makaa sängyssä ja tuhisee menemään. Välillä valittaa, kun hikoiluttaa liikaa,kurkkuun sattuu tai tekee mieli jaffaa.

Mitä tekee nainen? Juoksee kaupassa hakemassa jaffaa, vaihtaa lakanat kuiviin ja puhtaisiin ja keittää pipiläiselle teetä. Varmuuden vuoksi kannattaa myös kantaa sängyn viereen pari hedelmää, sipsiä, karkkia ja muuta helposti syötävää, jos mies vaikka päättäisi saada jotain alas.

Itsellänihän ei ole omia lapsia. Mutta ilmeisesti äidinvaisto on tallella, sillä nukun kipeän miehen vieressä hyvin huonosti, kun kuuntelen jatkuvasti, onko sillä kylmä/kuuma/jano tai kurkku kipeänä... Välillä pitää mönkiä leveässä sängyssä vähän lähemmäs vaan silittämään otsaa... "Voooooi toista..."

Mikä tekee maskuliinisen miehen perikuvasta hellyyttävän ja hieman ehkä säälittävänkin tuhisevan peittokasan, kun kuume iskee. Mies joka ei kovinkaan usein tarvitse apua missään, ei saa nyt mitään aikaan? Ja onko se oikeasti vaan äidinvaisto, mikä naisen saa passaamaan tuota tuhisevaa kasaa hymy suupielissä. Vaikka kyseessä on nainen, joka ei todellakaan tykkää passata ketään (Ainakaan silloin kun käsketään ei tapahdu ei sitten mitään..)..?

Minulle tällainen on käynyt tässä suhteessa kahdesti, että molempien käyttäytymien muuttuu järkyttävästi, ja ainoastaan siksi, että toisen kainalossa oleva kuumemittari näyttää 39. ((Ja kuten aiemmin jo mainittiin, suhde ei ole kovin pitkä))

Käykö tätä oikeasti kaikilla, vai vaan minulla?

Väliaika

Edellisen postaukseni kommenteissa nostettiin esiin se, että olen mahdollisesti "hyppinyt" suhteesta suhteeseen liian vikkelään. Se saattaa hyvinkin olla totta. En puolustele itseäni sen takia, koska en tunne tehneeni mitään väärin.

Olen sarjamonogamisti, enkä minä voi sille mitään. Rakastan olla jonkun "oma". hihih. Sen kyllä sanon, että yksikään suhteistani ei ole kärsinyt sen takia, että olen niihin mennyt ja uppoutunut nopeasti.

Minua rupesi kiinnostamaan, että mikä sitten on "oikea" aika suhteiden välissä? Joku joskus sanoi, että suhteen loppumisen jälkeen, siitä "paranemiseen" menee puolet suhteen pituudesta. Tämän teorian mukaan minun olisi pitänyt viim. 10 vuoden aikana olla sinkkuna 4 vuotta.

Haistakaa nyt jo!! Minä rakastan olla parisuhteessa, ja sinkkuna oleminen on mielestäni tylsää. Ei sen pitäisi olla väärin. Eihän? Jos ihminen tuntee olevansa valmis uuteen ihmiseen ja hänen kanssaan elämiseen, niin pitäisikö silloin kuitenkin katsoa kalenteria? Pitäisikö varmistaa, että edellisestä kaverista on tarpeeksi aikaa?

Kommentin jättänyt ihminen on siinä mielessä oikeassa, että lyhyt sinkkuaikani kuulostaa lyhyeltä. Mutta minä en ole kertaakaan katunut suhteitani, en edes niitä huonoja. Minä olen ollut valmis aina. Ehkä se johtuu siitä, että poden hylätyksitulemisen tunnetta. Ehkä se on sitä, etten tunne itseäni kuin ainoastaan toisen kautta, koska vakituiset parisuhteet alkoivat jo varhaisteininä? who knows. 

Minä oikeasti haluan tietää, miksi parisuhteiden välissä pitäisi olla joku aika. "Et saa ihastua ennenkuin 5kk päästä". Eihän se ole reilua. Eikö ihmisen kuitenkin tule olla mitä on, ja tehdä niinkuin hyvältä tuntuu?

Nyt tehdään gallup. Kertokaa minulle, kuinka pitkään ihmisen tulee olla yksin suhteiden välissä. Jos ikinä eroan (knock on wood) miehestäni, lupaan ottaa yksinoloaikaa vähintään vastausten keskiarvon verran.

ps.
hah. yritin kirjoittaa tätä puolustelematta päätöksiäni, mutta kappas. puolustelen minkä ehdin.

Perustavan laatuinen neuvo

Olen aina ollut parisuhdeihminen. Sen jälkeen kun olin 14v,  olen elänyt sinkkuna periaatteessa 10kk. Eli siis 10vuotta menneestä 11:sta on olut parisuhdetta. Miehiä on tähän väliin kertynyt (nykyinen mukaanluettuna) 4.

Koska olen ollut suuren osan elämästäni vakavassa parisuhteessa olen huomannut yhden asian. Miehet osaavat olla mahdottomia. Siis aivan hirveitä sikoja, ajattelemattomia tampiota. Mutta Naiset ne vasta hirveitä on! Nainen saa riidan aikaan ihan mistä vaan, ja vielä yleensä niin, ettei miehellä ole mitään hajua, mistä nainen kimpaantui.

Nainen myös on aikamoinen norsu. Se ei unohda ikinä.
Mieheni neuvo aikanaan ystävälleen, kun passiivisaggressiivisesti (no kuinkas muuten) ilmasiin itseäni seurassa hänen töppäyksestään:
- Kuule, älä ikinä loukkaa naista...SE EI SAATANA UNOHDA IKINÄ!

Nainen myös pitää asianaan muistaa kaikki riidat, että niitä voi sitten heitellä kulman takaa miehen paha-aavistamattomille kasvoille, kun tulee kinaa tiskiharjan toimintaperiaatteesta.

Koska miehet ovat mahdottomia ja naiset vielä mahdottomampia, luulisi ettei tämmöinen suhde toimi. Mutta voi kyllä, asiaan on ratkaisu: älä edes yritä ymmärtää.
Hyvin yksikertaista. Pitää vaan myöntää itselleen ja toiselle, että "sinä olet niin umpivaikea tapaus, että minä en oikeasti tule ikinä sinua ymmärtämään".
(Ja naiset, lakatkaa yrittämästä muuttaa sitä miestänne väkisin!)

Kun ei huomioi toisen mahdottomuuksia ikäänkuin niille pitäisi tehdä jotain, jää yllättävän paljon vapaa-aikaa. En tarkoita, että toisen ollessa mahdoton, olisi ok lähteä omille teilleen, vaan yksinkertaisesti ymmärtää, että toinen ei ajattele ja toimi niinkuin sinä.

Siksi suhteessa on kaksi ihmistä - molemmat on erilaisia ja sellaisina tärkeitä siinä suhteessa.