Hiljainen näytelmä

Tämä työ vieraannuttaa. Se vieraannuttaa sekä itsestä ja muista, luo näkymättömän muurin itsen ja muun maailman välille. Kenellekään ei voi puhua todellisista tunteistaan, koska ne liittyvät aina osin työhön. Kenellekään ei voi jakaa ajatuksiaan, koska ne ovat työn herättämiä. Ketään ei voi päästää lähelleen, koska kuka tahansa voi puukottaa selkään. Joka päivä on vähemmän sanottavaa. Joka päivä on entistä syvemmällä omassa todellisuudessaan. Lopulta ei halua enää tavata ketään, koska ei ole enää mitään sanottavaa.

Ensin työ on näytelmää, jokainen lause ja jokainen ele on valmiiksi suunniteltu miellyttämään asiakasta, sopimaan rooliminään. Jokaiseen kysymykseen on valmiiksi mietitty vastaus, jokainen reaktio on tarkkaan harkittu, jotta ei paljastaisi liikaa. Lopulta näytelmästä tulee arkea. Se siirtyy jokapäiväiseen elämään.

Valheiden päälle rakennetaan uusia valheita. Lopulta ihmissuhteet muuttuvat kuluttavaksi, koska on liian paljon salattavaa. Liian paljon menetettävää. Lopulta valehtelemisesta tulee liian yksinkertaista, liian helppoa. Syntyy kaksi todellisuutta: julkinen ja yksityinen, eikä niiden välillä liikkuminen ole enää niin vaikeaa.

Tämä työ on näytelmää. Minä olin näyttelijä. Ymmärsin sen jo sinä iltana, kun istuin bussissa matkalla ensimmäisen asiakkaani luo. Olin laittanut itseäni pari tuntia: käynyt suihkussa, kuorinut ihoni, rasvannut sen, maalannut meikkini – minun naamioni. Olin kaunis, olin haavoittumaton. Olin joku toinen. Pukeuduin tiukkaan korsettiin, pieniin pitsihousuihin, sidoin sukat kiinni sukkanauhoilla, päälle lyhyt satiinimekko. Asettelin hiukseni ylös nutturalle. Sanoin itselleni lähteväni näytökseen.

Minä olisin näyttelijä, esittäisin osaani, nauttisin lavalla hetken esityksestäni – ja sitten olisin poissa. Jatkaisin elämääni. Niin minä luulin. Saisin hetkeksi itseni pois todellisuudesta ja sitten jatkaisin elämääni kuin se oli aina ollut. Sen takia minä kai sitä tein. Halusin hetkeksi pois itsestäni.

Se oli jännittävää, koukuttavaa. Bussissa minua alkoi ahdistaa. Hengittäminen oli vaikeaa tiukassa korsetissa. Tarkastelin itseäni jatkuvasti peilistä, korjasin meikkiäni. Vilkuilin bussikuskia, joka tarkkaili minua. Ehkä hän tiesi – ehkä hän arvasi, minne olin menossa.

Olin menossa esiintymään. En esittänyt asiakkaalleni, minä esitin itselleni. Olin hetken joku toinen. Olin kaikkea sitä, mitä olin aina halunnut olla: hetken olin huoleton, olin välitön ja pulppusin intoa. Hetken olin painajaisista vapaa, eikä menneisyyteni vainonnut minua. Ja minä halusin olla siinä ja halusin olla hän. Se antoi minulle hetken irtioton arjesta. Sain olla vähän aikaa kaikkea sitä, mitä kaipasin. Jotain muuta kuin mitä oikeasti olin.

Ja minä näyttelin hyvin. Näyttelin hyvin itselleni. Jäin koukkuun. Se oli kuin huumetta. Se adrenaliini, joka edelsi jokaista esitystä, se jännitys, korsetin kiristys hengittäessäni, pelko siitä kuka oven takana odottaisi, mitä tapahtuisi, pystyisinkö siihen...

Ja minä pystyin. Pystyin esittämään osaani tunnin, pystyin esittämään sitä kaksi tai kolme tuntia. Jännitys laukesi aina tapaamisen jälkeen ja tunsin olevani jälleen elossa. Mutta aina kun tulin kotiin ja riisuin naamioni, tunsin oloni taas tyhjäksi ja ahdistus palasi.

Olin koko ajan ajautumassa kauemmaksi muista ihmisistä. Salaisuuteni kulutti minua, se rakensi muurin itseni ja muun maailman välille. En voinut kertoa kenellekään. Tuntui, etten pystyisi mitenkään, en kenellekään selittämään, mitä oli tapahtunut ja miksi. Miksi tein sitä mitä tein ja miksi halusin tehdä sen aina uudestaan. Ei kukaan olisi ymmärtänyt. Minä halusin puhua ja halusin huutaa apua, mutta kukaan ei kuullut. Kukaan ei kuullut, koska en edes kuiskannut.

Ja niin minä kävelin aamulla luennolle väsyneenä edellisestä illasta ja hymyilin. Istuin yksin, koska en tuntenut juuri ketään. En tuntenut ketään, koska en uskaltanut luottaa keneenkään. Kukaan ei puhunut minulle, koska en halunnut vastata kenellekään. En jaksanut valehdella. Olin mieluummin yksin.

Ja minä aloin väsyä. Valheet alkoivat tuntua raskaammilta, korsetti tiukemmalta, vaikka minä laihduin. Minä laihduin enemmän ja enemmän, painoni putosi tahtomattani. Lakkasin syömästä. Lakkasin nukkumasta. Menin sänkyyn silloin tällöin, mutta en saanut unta. Ehkä ummistin silmäni hetkeksi, mutta en levännyt. Se vähä uni, mitä sain, oli ahdistavaa, täynnä painajaisia. Näin painajaisia salailusta ja kaksoiselämästä ja unissa minua uhkailtiin ja kiristettiin, salaisuuteni tuli julki. Minä juoksin kaikki yöt karkuun painajaisiani ja jokaisessa unessa oli ahdistava tunnelma.

Aamulla olin väsynyt ja nukuin myöhään, en jaksanut enää mennä luennoille, en ihmisten pariin. Nukuin myöhään ja näin painajaisia. Erakoiduin. Katsoin kalenterista illan asiakkaan ja sovin seuraavalle päivälle uuden. Vihasin päiviä, jolloin ei ollut ketään. Halusin lavalle, halusin olla katseiden alla, esittää. Niin kauan kuin olin näytelmässä, olin vapaana ahdistuksestani. Joskus asiakkaani olivat ainoat, joihin uskalsin luottaa.