Miksi meitä kannustetaan luovuttamaan?
22.08.2011 klo 00:54Sairaudestani en ole kertonut kuin muutamille ihmisille. En halua leimaantua, enkä saada myönnytyksiä tai erityiskohtelua, enkä kaipaa etenkään sääliä osakseni. Sairauteni ei saa hallita elämääni, se on vain pieni osa sitä.
Tunnen itseni paljon terveemmäksi silloin, kun minua kohdellaan kuin ketä tahansa muuta, kun minulta vaaditaan aivan samoja asioita kuin muilta. Normaali elämä normaalissa ympäristössä normaaleine velvoitteineen pitää minut paremmin kunnossa kuin lukemattomat sairaslomat ja vertaistuki.
Elämä ei ole helppoa, se ei ole reilua ja kamalia asioita tapahtuu. Voisin itkeä itseni uneen koko loppuelämäni, minulla olisi kyllä tarpeeksi syitä tehdä niin. Voisin vaipua itsesääliin, katkeroitua ja hukuttautua pulloon, mutta en halua.
Loputon surussa vatvominen ja itsesääli eivät auta ketään. Ikäviä asioita tapahtuu, ne sattuvat ja ne polttavat kipeät haavat ja rumat arvet ihmiseen ja saavat ehkä heräämään yöllä painajaisiin, mutta niiden kanssa tulee vain elää. Surra voi ja pitääkin, sopivan ajan ja sopivan määrän, mutta eteenpäinkin pitää jatkaa. Elämä kulkee vain yhteen suuntaan, eikä menneeseen pidä takertua liikaa, koska sitä ei voi enää saada takaisin.
Jotkut pitävät tiukasti kiinni kivustaan, aivan kuin pelkäisivät menettävänsä sen. Ehkä se on heille tekosyy olla ottamatta vastuuta elämästään, ehkä itsesääli ja uhrin rooli on vain helpompaa. Kai kipu on katkeran suloinen seuralainen, jos todellisuus pelottaa liikaa. Pohjalta nouseminen on tuskallista, se vaatii paljon voimia ja kärsivällisyyttä, se vaatii todellisuuteen heräämistä ja se sattuu. Olen sen itse kokenut.
Joskus ihmettelen, miten helposti ihmiset hyväksyvät uhrin roolin. Vastuu on niin helppo siirtää jollekulle toiselle, syyttää huonoja olosuhteita, rankkoja kokemuksia. On houkuttelevaa selittää alkoholisoituneensa koska maailmassa ei ole mitään järkeä tai käyttäytyvänsä typerästi koska kipu hellittää vain siten. On helppo jäädä peiton alle makaamaan, nostaa sairaslomarahaa työnteon sijaan.
Päätin jo kauan sitten, että mitä ikinä tapahtuukaan, minä en suostu uhriutumaan. En masennu loppuelämäkseni, en katkeroidu, en menetä hallintaa elämästäni. En valitse sitä helpointa tietä, enkä nouse ensimmäiseen pelastuslauttaan, jos sillä ei pääse etenemään. Minä haluan kokea paljon ja kehittää jatkuvasti itseäni. Se tarkoittaa myös niitä katkeran kirpeitä hetkiä. Se pitää vain hyväksyä.
Olen pudonnut pohjalle monta kertaa, mutta yhtä monta kertaa olen taistellut tieni sieltä ylös. Jokainen romahdus sattuu ja tuntuu pahalta, mutta tavallaan joka kerta olen entistä tietoisempi siitä, että minulla on voimavaroja ja kykyä selvitä tilanteesta. Olen noussut ennenkin, kyllä pystyn siihen nytkin.
Joskus minusta tuntuu, että yhteiskuntamme melkein kannustaa pysymään pohjalla. Syitä ja selityksiä jaetaan riittävästi, niistä tarvitsee vain poimia osuvimmat. Lapsuutta on helppo syyttää, niin kuin köyhyyttä ja epäonnistuneita parisuhteitakin. Meitä hyysätään aivan liikaa, kannustetaan roikkumaan kurjuudessamme. Meille melkein etsimällä etsitään syitä suruun ja itsesääliin, terapiaa ja sairaslomaa tarjotaan pienistäkin menetyksistä.
En sano, että menetykset pitäisi vain kestää surematta ja epäonnistumiset ohittaa olan kohautuksella, mutta tällainen heikkouden ja surun ihannointi ja lietsominen vain ruokkii ihmisen taipumusta uhriutumiseen. Ketään ei auta eristäminen muusta yhteiskunnasta kuukausien sairaslomilla, eikä muiden sairaiden ympäröimänä eläminen ei ole hyväksi, jos menettää yhteyden normaaliin arkielämään.
Minä haluan olla terveiden ihmisten seurassa, heidän säännöillään ja velvollisuuksillaan, vain siten pystyn saamaan itsenikin kuntoon. En halua, että minua paapotaan loputtomasti, että minulle sallitaan erityisoikeuksia, että minun jaksamiseni kyseenalaistetaan jatkuvasti. Vaikka olisi niin helppo syyttää kaikesta sairauttani, en halua mennä sille tielle. En halua ottaa uhrin roolia.
4.2 (20 arvostelua)
