06.07.2010 klo 19:02
Aaaaarrrrgggghhhhh miten aika rientää! Heinäkuussa mennään jo, Ninan ja mun synttärikuukaudessa. Hurjaa! Koska erittäin sinnikäs virus jarrutti lauluraitojen tekoa, meidän konkreettinen musiikinteko on pysytellyt hiukan taka-alalla viime aikoina. Kaikkihan ei tietenkään olekaan varsinaista puuhastelua, vaan varsin suuri osa luovasta prosessista tapahtuu passiivisesti alitajunnassa ja musiikitonta aikaakin vaaditaan, jotta nollautuu ja uudistuu. Hienoa olla kesannolla!
Aiemmin kirjoitin meidän alkutaipaleesta ja ihan varmasti kerromme vielä lisääkin. Jollain saattaa herätä kysymyksenpoikanen: Mikä ihmeen SHINA??? Keitä nämä nyt sitten ovat ja missä niitä kuulee? Odottakaa, malttia, rauhassa: me ollaan pitkän tien kulkijoita ja hosumalla tulee vaan sutta! Bändin työtapa liittyen äänityksiin alkaa nyt hahmottua ja loksahtaa kohdilleen ja kohta meitä ei pitele enää mikään! Kitaristimme A-J on jo nyt tehnyt valtavan hienoa työtä miksaillessaan pohjia. Niitä ollaan tässä Ninan kanssa innostuksen ja ihmetyksensekaisin tuntein pureskeltu. Kunhan työhuoneen remontti valmistuu, päästään vihdoin laulamaan!! Se tapahtunee nyt kuun lopulla. Saatte sitten heti kuulla biisit (aluksi kaksi) valmiina MySpacessa. Tiedotamme siitä erikseen blogimme otsikossa kissankokoisin kirjaimin!
Ihania kesäpäiviä kaikille! Nyt tosin sataa, mutta ei se mitään: on kumminkin kesä!
The rain clears the air/ The rain brings the sleep in my head/ The rain is fair
Sini, SHINA www.myspace.com/shinaband
Kommentit (0) - kommentoi ja arvostele
30.06.2010 klo 11:35
Järvenpäässä käynnistyy jälleen tänään uusi letkeä bluesviikko. Kaupungin kadut täyttyvät iloisesta ihmisvilinästä ja asiaankuuluvista katutapahtumista, joka kulmassa soi. Tunnelma muistuttaa New Orleansin ranskalaista korttelia, missä kuljeskellaan kuin musikaalin kulisseissa. Vähän aikaa täälläkin maailman kolkassa elämässä on taustamusiikki. Eikä mikä tahansa taustamusiikki vaan rouheista rouhein blues.
Lauantaina on vaellettava Vanhankylänniemeen. Pääkonsertti on tanakkaa tavaraa kuten aina. ZZ Topia ei voi missata kuten ei kotimaista pääesiintyjä The Balls:iakaan. Missään en ole koskaan kokenut niin syvää musiikkihurmosta kuin Vanhankylänniemen vehreyden keskellä: juurirytmeissä on sitä jotain suurta puhuttelevaa otetta, mihin ihan joka musiikinlajissa ei pystytäkään. Lisäripauksen unohtumattomiin tunnelmiin tuo tietysti vastaansanomattoman kaunis järvimaisema ja ehdottomasti aidoista aidoin kesäretkitunnelma.
On aika kaivaa viltit ja piknik-korit esiin!
Nina
SHINA, www.myspace.com/shinaband
Kommentit (0) - kommentoi ja arvostele
25.05.2010 klo 14:05
Olen joskus ihmetellyt vanhempia, jotka intoilevat kentän laidalla lastensa peleissä. Tiedättehän, äitejä ja isiä, jotka eivät oikein malttaisi olla huutelematta kannustavia iskulauseita jälkikasvulle ja joukkueelle. Minusta on vuoden sisällä tullut jalkapalloilevan pojan äiti, ja haluan pitää tarkan huolen siitä, että läsnäoloni poikani harrastuksessa säilyy kaikin puolin tyylikkäänä. Keskityn linjakkaan varmaan tukemiseen, jossa älyttömällä hötkyilyllä ole sijaa. Saatan kenties vilkuttaa kevyesti Ilmarille silloin tällöin Jäpsin pelin aikana ja hymyillä vierustoverille yhteisöllisessä hengessä, siinä kaikki.
Suhtaudun muutenkin vanhemmuuteen kiihkottomasti. Miksi luoda paineita lapselle esimerkiksi harrastusten, koulutuksen ja tulevaisuuden uran suhteen? Tärkeintähän on lapsen oma paras, henkinen tasapaino ja niin edelleen. Minulle on esimerkiksi yhdentekevää, tuleeko Opel-liigan ottelussa Jäpsin Boat vastaan Sipoon Sudet parhaan pelaajan ansiomerkin saaneesta pojastani diplomaatti, astronautti tai vaikkapa aivokirurgi. Mikä tahansa, mikä tekee hänet onnelliseksi ja josta saa hyvää palkkaa. Jos siinä sivussa tuottaa hitusen kunniaa vanhemmilleen, niin mitäpä se haittaisi? Tärkeää on lapsen oma onnellisuus herranen aika ja äidin tyytyväisyyshän on siinä olennainen osa!
Eilisessä pelissä Jäpsin Boat olivat jälleen vireessä. Tups-parka sai köniinsä ja kunnolla. Vaikka mitäpä minä tuloksesta, ottelu itsessään on tärkein. Huomasin heti kentän laidalle tultuani, että paikalla oli jälleen yli-innokkaita vanhempia kannustamassa. En halunnut asettua samaan riviin, vaan kiertelin mietteliäästi kentän laitaa osoittaakseni muille, että jalkapallo on myös älykäs pohdiskelupeli – ei pelkkää fyysistä toimintaa ja huutoa. Kenties pysähtyisin silloin tällöin valmentajien kohdalle jakamaan huomioitani pelin kulusta.
En tiedä, kuinka perehtyneitä olette juniorijalkapalloon, mutta voin kiteyttää asian näin. Jos luulitte, että yhdeksänvuotiaiden jalkapallo-ottelu on loogisesti etenevä, täsmällisesti jäsennelty kokonaisuus, josta ulkopuolisen on heti helppo ymmärtää, mitä tapahtuu ja missä mennään, voin sanoa vain: ehei, ystäväni, ettepä voisi pahemmin erehtyä! Kyseessä on ajoittain sekava spektaakkeli, joka enimmäkseen muistuttaa Monty Pythonin hauskaa sketsiä jalkapallo-ottelusta muinaisen Kreikan ja ammoisen Saksan filosofien välillä. Siinä Aristoteles ei todellakaan ota palloa, vaan jutustelee leppoisasti niitä näitä Sokrateen ja Platon kanssa.
Jotain tämän tapaista olin huomaavinani myös eilisessä Jäpsin pelissä, missä Ilmaria ja hänen pelikavereitaan tuppasi naurattamaan joku selvästi täysin peliin liittymätön seikka pallon huidellessa ties missä. Tämä hämmästytti minua, koska Ilmari on kertonut, että hänessä jalkapallossa hauskinta on nimenomaan pelit ja pelaaminen – siis voittaminen, eikö? Olen itse kovin toisenlainen, eikä pelaaminen saati voittaminen kiehdo minua alkuunkaan. Joskus myöhemmin evästän Ilmaria, että jos hän kerran on niin kiinnostunut pelaamisesta ja voittamisesta, ei turhaan rentoiluun pelin aikana ole todellakaan syytä! Katse palloon ja siitä se lähtee! Muistavatkohan valmentajat lainkaan teroittaa tätä yksinkertaista perusasiaa?
Vanhemmat jatkavat huutamistaan pelin edetessä. Ehkä Ilmaria nolottaa, etten alkuunkaan kannusta häntä toisin kuin muut vanhemmat. Ehkä hän myöhempinä vuosina oppii ymmärtämään filosofista läsnäoloani. Heitän kuitenkin kokeeksi yhden Hyvä Ilmari, hyvä! -huudon kehiin. Huudahdus lähtee laulajan lanteilta ilman pidäkkeitä ja on pysäyttää koko pelin. Muut vanhemmat katsovat minuun selvästi äimistyneinä – kuin ihmetellen muumiota, joka kaikista epäilyistä poiketen on sittenkin päättänyt herätä henkiin. Ilmari ei mulkaise minua, mutta näyttää hämmästyneeltä.
Noh, näytinpä miten kannustetaan sitten kun kannustetaan. Kaikki vähäisemmät äännähdykset ovatkin turhaa taustamelua, jolla ei välttämättä ole sisällöllistä kantavuutta.
Annan ajan kulua, ennen kuin päätän kannustaa vielä kerran. On tärkeää osata sijoittaa kannustukset sopiviin väleihin, jotta oman tärkeän pelaajan motivaatio säilyy tasaisena. Suustani pääsee tällä kertaa Go, Jäps! -möläytys. Myönnän, että tätä en suunnitellut aivan loppuun, vaan päätin antaa spontaaniudelle tilaa filosofisen valmentavassa läsnäolossani poikani jalkapallo-ottelussa. Katsahdan sivuilleni ja huomaan, että kannustukseni oli vakiotavaraa, näin ilmeisesti kuuluukin tehdä. Jälkeenpäin ajatellen en voi kuin ihmetellä, kuka asensi minuun ykskaks vähä-älyisen iskulausesimulaattorin ja kuinka se kytketään pois päältä?
Voisin jatkaa loputtomasti siitä, miten jalkapallovalmennusta olisi mielestäni järkevää kehittää. Olen koonnut ideoistani muistion, ja lähetän sen tänään sähköpostissa valmentajille. Eilen soitin kentän laidalta jo yhden puhelun miehelleni, jossa hiukan peilasin keskeisimpiä ideoita. Kävin puhelua valmentajien läheisyydessä, ja uskon, että he saivat jo hiukan innostavaa ensimakua uudistusajattelustani.
Viikon päästä Ilmarilla on jälleen peli. Tällä kertaa kutsumme mukaan myös isovanhemmat sekä lähitienoon tutut. Onhan tärkeää, että pojallani on kunnon taustatuki mukana elämän kohokohdissa. Kenties viemme paikalle myös grillin ja järjestämme samaan yhteyteen keväisen piknikin!
Tuskin maltan odottaa!
Nina, SHINA
www.myspace.com/shinaband
Kommentit (1) - kommentoi ja arvostele
09.05.2010 klo 19:51
Nyt lähden lenkille. Ei sinänsä mitään ihmeellistä auringon alla; ihmisethän tuppaavat ravaamaan yhtenään ja sehän on näppärä tapa pitää peruskuntoa yllä, kun tarvitaan vaan lenkkarit eikä sen kummempia vempeleitä tai kalliita salijäsenyyksiä. Minulle tämä on, jälleen kerran, ihan uutta. Viime kerrasta on...liian kauan. Taisi olla viime syksynä. Isäni juoksi aikoinaan maratooneja ja juokseminen on itselleni ollut aina viha-rakkausjuttu ja lenkit verrattain lyhyitä ja kerrat satunnaisia. Jos sittenkin menisin vasta huomenna...Raju pakkastalvi pakotti astmaattisen taipumukseni vuoksi pysyttelemään enimmäkseen sisätiloissa ja jo kävelykin ahdisti keuhkoja. Samaisen taipumuksen takia keuhkoja olisi rasitettava säännöllisesti. Ilma on täydellisen tihkusateisen kostea. Ihan jo terveyssyistä: go!
Hei vaan, näin se menee, muistan kyllä! Fame, I´m gonna live forever...näytänköhän virtaviivaiselta gasellilta (no juu en taida), onkohan askel tarpeeksi kevyt? No eipä ole ei, huomaan sen kyllä ihan liian pian. Kaikki kropassa vetää armottomasti alaspäin. Kymmenen vuotta ja kymmenen kiloa sitten kaikki oli helpompaa. Tunnen itseni joulupöydästä karanneeksi possuksi, joka on survonut sorkkiinsa ensimmäiset eteisestä löytämänsä lenkkarit ja päättänyt pinkaista pakoon yltäkylläisyyden kirousta. Juokse tai tule syödyksi!
En halua heti antaa periksi, vaan muistan keksimäni systeemin. Kolme hengitystä sisään, neljä ulos. Näin muutama kerta ja askeleet ja hengitys asettuvat ihmeen pian yhteiseen rytmiin. Kieli melkein roikkuu ulkona suusta ja liian monta autoa menee ohi. Suu kiinni, koita edes vähän näyttää siltä, että tekisit tätä useinkin. Äh, hengitys sekosi samalla ja tunnen, kuinka naamassani on jättimäiset punaiset läiskät ja nenän ja suun seutuvilla on todennäköisesti valkoinen kolmionmuotoinen alue. En takuulla saa alkuunkaan tarpeeksi happea.
Ajatus alkaa kaikesta kärsimisestä huolimatta virrata. Mieleeni tulvii ihmeellisiä dialogeja ja omituisia reittejä ratkaista epäselvyydessä kelluvia asioita ja tilanteita. Huomaan keskittyväni niihin lähes yhtä paljon kuin laskusysteemiini. Go-with-the-flow-go-with-the-flow. Käännyn vajaan vartin juostuani kotiinpäin ja tunnen selvästi maailman vastavirran. Taas hetken aikaa rankempaa, ennenkuin rytmi löytyy. Kun pääsen kotiin, aion heti googlata Famen biisejä, nehän oli loistavia! Ja Staying Aliven Intron. Jes-jes-jes-huh-huh-huh-e-nää-ly-hyt-mat-ka. Ja perillä, voitonriemuisena itseni edessä. Suihkuun ja vankkumaton päätös: tämä ei saa jäädä tähän. Jos ei huomenna, niin ylihuomenna. Tiedän, että käyn joka kerta itseni kanssa saman lähtemisen kamppailun, koska olen todellakin mukavuutta rakastavaa sorttia. Sittenhän kamppailen. Ja hitto soikoon, ainakin osan taisteluista aion voittaa! Oi euforia!
Askel askeleelta etenen
Sini, SHINA www.myspace.com/shinaband
Kommentit (0) - kommentoi ja arvostele
22.04.2010 klo 15:40
Keväisenä aamuna aukaisen oven takaterassille. Lunta on vielä kasapäin, mutta talvi vetäytyy jo vauhdilla kohti horisonttia. Mustarastas muistuttaa, että on jo aikakin.
Aloitan rikki menneiden tai muuten tärveltyneiden tavaroiden raivaamisella: muutama tuoli ja yksi pöytäkin särkyivät talven aikana lumen alla. Syysmyrskyjen jäljiltä terassille jääneet ruskean harmaat lehdet saavat myös kyytiä, kun luuta lentää. Kolhiintunut grillimme on onneksi säilynyt ehjänä!
Lakaisen, pyyhin ja kuuraan rakasta ylimääräistä olohuonettamme kevättä ja kesää varten. Tuohon tulee katos, sen suojiin tuttu sohvantapainen värikkäine tyynyineen sekä tietysti pöytä ja tuolit ruokailijoita varten. Ja toiselle puolelle tulee pienempi katos tai ehkä päivänvarjo ja pienempi pöytäryhmä sen alle. Tsehoviaanista boheemitunnelmaa saadaan vapautuneilla mattovalinnoilla ja hurmoshenkisillä kukkaistutuksilla. Kesäkuuhun mennessä terassin aitaa koristaa jo mahtava villiviiniköynnös. Kaikki on kivasti kallellaan, eikä mikään ole juuri kuten katalogeissa.
Ja tuossa on vielä yksi tyhjä tila, mihin voi sijoittaa kenties kolmannenkin pöytäryhmän? Viime kesänä istuttamamme kirsikkapuu on juuri siinä sopivasti suojaa antamassa.
Ajatukset siirtyvät kauas kesään, syvään heinäkuuhun. Helleaaltojen aikaan avaan Tasettikujalle tavernan, johon ystävät kokoontuvat kesäillan viettoon kuka mistäkin kaukaa saapuen.
Ensimmäiset ystävät saapuvatkin nyt kuin tilauksesta auttamaan järjestelyissä, kun tunnelma on saatava kohdalleen jälleen yksiä kesäisiä kinkereitä varten. Läheiseltä niityltä poimitaan kukkia kiikkeriin maljakoihin, värivaloköynnöksiä ripustetaan katoksen reunaan. Iso pöytä on täynnä kukkuraisia kulhoja ja vateja, ja boolimaljan sisältöä sommitellaan suvereenisti.
Ihmiset loikoilevat puolihuolimattomasti kuka missäkin, ja levyt vaihtuvat lautasella. Laulua, soittoa, tanssia ja toinen toistaan pöljempiä puheenvuoroja. Syöminen on aloitettu melkeinpä herraskaisesti, mutta kuka jaksaa piitata etiketistä, kun olennainen on kohdallaan. Ruoka on hyvää, kun se on rakkaudella tehty, ja se riittää.
Kilinää, kolinaa, lasten kiljahduksia. Satunnainen leivon liverrys. Lukuisat eri äänimaisemat kietoutuvat toisiinsa ja minä soin niiden seassa. Hetken verran huoletonta hurlumheitä.
Kesken puheensorinan ja naurun remakoiden kesäiltainen tuulenpuuska löyhäyttää servietit pöydällä sikin sokin. Katoksen seinät pullistuvat ja katto kohoilee pehmeästi. Tuulikellon helähtäessä ilmavirrassa sydämeni seisahtuu äkkiä sekunnin ajaksi: kuinka pakahtuneesti rakastankaan näitä ihmisiä – ja kuinka ohikiitäviä hetket heidän kanssaan ovat. Rakas jumala, anna minulle viisautta elää hetkessä ja olla läsnä!
Takaisin tässä ja nyt. Ties kuinka kauan olen istunut yhden talvelta pelastuneen tuolin reunalla ajatuksiini vaipuneena – luuta poikittain sylissä tehtävänsä tehneenä.
Vilun väristys. Huhtikuun aurinko on mennyt pilven taa ja muistan, ettei ole aivan kesä vielä.
Mutta pian, aivan pian.
It's a beautiful day
Everyone’s singing
Like in old times
The spirits are high
And I’m dancing with you
We are a marvellous pair
Life all around true and fair
Nina, SHINA
www.myspace.com/shinaband
Kommentit (1) - kommentoi ja arvostele
