Kimalluksen blogit

Laidalla

Olen joskus ihmetellyt vanhempia, jotka intoilevat kentän laidalla lastensa peleissä. Tiedättehän, äitejä ja isiä, jotka eivät oikein malttaisi olla huutelematta kannustavia iskulauseita jälkikasvulle ja joukkueelle. Minusta on vuoden sisällä tullut jalkapalloilevan pojan äiti, ja haluan pitää tarkan huolen siitä, että läsnäoloni poikani harrastuksessa säilyy kaikin puolin tyylikkäänä. Keskityn linjakkaan varmaan tukemiseen, jossa älyttömällä hötkyilyllä ole sijaa. Saatan kenties vilkuttaa kevyesti Ilmarille silloin tällöin Jäpsin pelin aikana ja hymyillä vierustoverille yhteisöllisessä hengessä, siinä kaikki.

Suhtaudun muutenkin vanhemmuuteen kiihkottomasti. Miksi luoda paineita lapselle esimerkiksi harrastusten, koulutuksen ja tulevaisuuden uran suhteen? Tärkeintähän on lapsen oma paras, henkinen tasapaino ja niin edelleen. Minulle on esimerkiksi yhdentekevää, tuleeko Opel-liigan ottelussa Jäpsin Boat vastaan Sipoon Sudet parhaan pelaajan ansiomerkin saaneesta pojastani diplomaatti, astronautti tai vaikkapa aivokirurgi. Mikä tahansa, mikä tekee hänet onnelliseksi ja josta saa hyvää palkkaa. Jos siinä sivussa tuottaa hitusen kunniaa vanhemmilleen, niin mitäpä se haittaisi? Tärkeää on lapsen oma onnellisuus herranen aika ja äidin tyytyväisyyshän on siinä olennainen osa!

Eilisessä pelissä Jäpsin Boat olivat jälleen vireessä. Tups-parka sai köniinsä ja kunnolla. Vaikka mitäpä minä tuloksesta, ottelu itsessään on tärkein. Huomasin heti kentän laidalle tultuani, että paikalla oli jälleen yli-innokkaita vanhempia kannustamassa. En halunnut asettua samaan riviin, vaan kiertelin mietteliäästi kentän laitaa osoittaakseni muille, että jalkapallo on myös älykäs pohdiskelupeli – ei pelkkää fyysistä toimintaa ja huutoa. Kenties pysähtyisin silloin tällöin valmentajien kohdalle jakamaan huomioitani pelin kulusta.

En tiedä, kuinka perehtyneitä olette juniorijalkapalloon, mutta voin kiteyttää asian näin. Jos luulitte, että yhdeksänvuotiaiden jalkapallo-ottelu on loogisesti etenevä, täsmällisesti jäsennelty kokonaisuus, josta ulkopuolisen on heti helppo ymmärtää, mitä tapahtuu ja missä mennään, voin sanoa vain: ehei, ystäväni, ettepä voisi pahemmin erehtyä! Kyseessä on ajoittain sekava spektaakkeli, joka enimmäkseen muistuttaa Monty Pythonin hauskaa sketsiä jalkapallo-ottelusta muinaisen Kreikan ja ammoisen Saksan filosofien välillä. Siinä Aristoteles ei todellakaan ota palloa, vaan jutustelee leppoisasti niitä näitä Sokrateen ja Platon kanssa.

Jotain tämän tapaista olin huomaavinani myös eilisessä Jäpsin pelissä, missä Ilmaria ja hänen pelikavereitaan tuppasi naurattamaan joku selvästi täysin peliin liittymätön seikka pallon huidellessa ties missä. Tämä hämmästytti minua, koska Ilmari on kertonut, että hänessä jalkapallossa hauskinta on nimenomaan pelit ja pelaaminen – siis voittaminen, eikö? Olen itse kovin toisenlainen, eikä pelaaminen saati voittaminen kiehdo minua alkuunkaan. Joskus myöhemmin evästän Ilmaria, että jos hän kerran on niin kiinnostunut pelaamisesta ja voittamisesta, ei turhaan rentoiluun pelin aikana ole todellakaan syytä! Katse palloon ja siitä se lähtee! Muistavatkohan valmentajat lainkaan teroittaa tätä yksinkertaista perusasiaa?

Vanhemmat jatkavat huutamistaan pelin edetessä. Ehkä Ilmaria nolottaa, etten alkuunkaan kannusta häntä toisin kuin muut vanhemmat. Ehkä hän myöhempinä vuosina oppii ymmärtämään filosofista läsnäoloani. Heitän kuitenkin kokeeksi yhden Hyvä Ilmari, hyvä! -huudon kehiin. Huudahdus lähtee laulajan lanteilta ilman pidäkkeitä ja on pysäyttää koko pelin. Muut vanhemmat katsovat minuun selvästi äimistyneinä – kuin ihmetellen muumiota, joka kaikista epäilyistä poiketen on sittenkin päättänyt herätä henkiin. Ilmari ei mulkaise minua, mutta näyttää hämmästyneeltä.

Noh, näytinpä miten kannustetaan sitten kun kannustetaan. Kaikki vähäisemmät äännähdykset ovatkin turhaa taustamelua, jolla ei välttämättä ole sisällöllistä kantavuutta.

Annan ajan kulua, ennen kuin päätän kannustaa vielä kerran. On tärkeää osata sijoittaa kannustukset sopiviin väleihin, jotta oman tärkeän pelaajan motivaatio säilyy tasaisena. Suustani pääsee tällä kertaa Go, Jäps! -möläytys. Myönnän, että tätä en suunnitellut aivan loppuun, vaan päätin antaa spontaaniudelle tilaa filosofisen valmentavassa läsnäolossani poikani jalkapallo-ottelussa. Katsahdan sivuilleni ja huomaan, että kannustukseni oli vakiotavaraa, näin ilmeisesti kuuluukin tehdä. Jälkeenpäin ajatellen en voi kuin ihmetellä, kuka asensi minuun ykskaks vähä-älyisen iskulausesimulaattorin ja kuinka se kytketään pois päältä?

Voisin jatkaa loputtomasti siitä, miten jalkapallovalmennusta olisi mielestäni järkevää kehittää. Olen koonnut ideoistani muistion, ja lähetän sen tänään sähköpostissa valmentajille. Eilen soitin kentän laidalta jo yhden puhelun miehelleni, jossa hiukan peilasin keskeisimpiä ideoita. Kävin puhelua valmentajien läheisyydessä, ja uskon, että he saivat jo hiukan innostavaa ensimakua uudistusajattelustani.

Viikon päästä Ilmarilla on jälleen peli. Tällä kertaa kutsumme mukaan myös isovanhemmat sekä lähitienoon tutut. Onhan tärkeää, että pojallani on kunnon taustatuki mukana elämän kohokohdissa. Kenties viemme paikalle myös grillin ja järjestämme samaan yhteyteen keväisen piknikin!

Tuskin maltan odottaa!

Nina, SHINA

www.myspace.com/shinaband