Kimalluksen blogit

Toiseksi viimeinen ällötys

Neljä tablettia 75 euroa. Elämä on.

Uusi pahoinvointilääke (Emend 80mg) yrittää kantaa minut läpi kahdesta viimeisestä sytostaattihoidosta.

Kuvaustulokset ovat puhtaat eikä kasvainmassaa havaita missään, mutta solumyrkyillä halutaan varmistaa, ettei mihinkään varmasti jäisi mitään.

Olin pari päivää sitten toiseksi viimeisessä hoidossa. Voin taas kamalan pahoin varsinkin samana iltana, mutta ilmeisesti uusi lääke teki minut onneksi vielä tavallistakin uneliaammaksi ja nukuin noin puolitoista päivää. Heräsin välillä ja mietin raikkaita ajatuksia, jotten olisi yrjönnyt.

Nyt alkaa taas elämä palata. Enää yksi hoito, ilmeisesti vielä kerran ct-kuvaukset varjoaineen ryydittämänä ja lääkärin tapaaminen. Toipumista vielä kesäkuun ajan, ja heinäkuussa takaisin töihin!

Ihana itkun paikka

Tänään itkin hirveästi.

En itkenyt, kun lääkäri joulukuussa soitti ja kertoi, että nivusen patti pitää poistaa, sillä siinä on jotain epämääräistä. En itkenyt, kun toinen lääkäri kertoi, että se on nyt sitten syöpä. En itkenyt leikkauspöydällä, kun hoitajat valmistelivat minua operaatioon ja mielessä murisi epätietoisuus. Itkulle ei ollut yksinkertaisesti sijaa, sillä piti keskittyä paranemiseen.

Mutta nyt itkin, pakahduttavaa helpotuksen ja kiitollisuuden itkua. Lääkäri oli selvästi tottunut ja ojensi sekunnin sadasosassa nenäliinapakettia minua kohti.

Sain tänään tietää, että kasvainmassa on saatu kokonaan pois! Lääkäri onnitteli ja käski juhlia. Minut kuvattiin eilen läpikotaisin varjoaineen avulla, ja tulokset olivat parhaat mahdolliset. Aiemmin kateenkorvan seutuvilla näkyi tummentumaa, ja nyt tuota kohtaa ei enää ollut. Siellä oli lymynnyt syöpää, joka oli sytostaattien kurittamana saatu pois.

Kiitos, kroppani! Kiitos, armoitettu tomumajani! Kiitos, että olet jaksanut solumyrkyt, pahoinvoinnit ja mielen myllerryksen!

Kiitos, lähimmäiseni! Kiitos, että olette olleet aina minua varten, kun olen tarvinnut. Kiitos, että olette jaksaneet minua juuri sellaisena kuin olen. Kiitos siitä, että olette vierelläni yhä eikä minun tarvitse pelätä, että koskaan menetän teitä, ennen kuin kuolema meidät erottaa.

Tänään palkitsen ruumiini, joka on jaksanut kaiken tämän ja kantanut minut yli syövän. Tänään syötän sitä hyvin ja juotan kuohuviinillä. Kohta saan kertoa lapsille, että äiti on nyt terve eikä enää tarvitse kuin käydä muutama kerta sairaalassa.

Tänään on tähänastisen elämäni paras päivä! Kiitos, elämä!

Valivali!

Nyt ei jaksaisi. Haluaisin jo olla normaali, elää tavallista elämää. Tahtoisin mennä töihin. Kaipaan ihmisten kohtaamista, kirjoittamista ja tiedon välittämistä, jotka kuuluvat työhöni.

Sairauslomaa on kirjoitettu kesäkuun loppuun. Nyt on 10. huhtikuuta. Kaksi ja puoli kuukautta jäljellä. Toisaalta tämä on hyvä hetki pysähtyä, kun sen niin osaa ajatella. Toisaalta tämä on pakollinen paha, jos sen niin kääntää. Kukapa haluaisi vapaaehtoisesti sairastua syöpään ja ”päästä” sen takia ”lomailemaan”?

Tämä "lomaviikko" kulkee näin: tänään oli verikoe, huomenna kuvataan koko vartalo varjoaineen avulla mahdollisen kasvainmassan paljastamiseksi ja ylihuomenna lääkäri selvittää minulle kuvaustulokset ja jatkohoidon.

Olenkin melkoinen kokovartalomalli, kun päntiönään järjestetään kunnon kuvaussessiot - eikä tyydytä kuvaamaan vain ulkoa vaan kuvataan sisältä, suoniin ruiskutetun varjoaineen kera. Oli muuten edellisellä kerralla melkoisen epämiellyttävä kokemus tuo varjoaineen aiheuttama housuunpissaamisen tunne. Saati sitten se, että kiireinen hoitaja tökkäsi neulan suoneen sellaisella voimalla, että vesi meinasi kirvota silmiin. Eikä sekään tehnyt kovin kivaa oloa, että oli joutunut puoleen tuntiin juomaan puolitoista litraa mehua. Oksetti koko loppupäivän.

Valivali!

Järki kertoo, että kuvauksesta tuskin paljastuu yllätyksiä. Jo edellinen tulos oli lohdullinen: ei kasvainmassaa missään paitsi ehkä hitusen jossain rintalastan tuntumassa, kateenkorva-nimisen elimen takana. Nivusesta oli leikattu patti pois, ja näytti siltä, että koko kasvainmassa oli saatu pois. Imukudossyöpä on kuitenkin sellainen epeli, että jossain se voi väijyä, vaikkei varsinaista kasvainta näkyisikään. Siksi pitää vieläkin hoitaa, vaikkei missään näkyisi mitään.

Välillä pujahtaa mieleen, että entä jos sittenkin kuvauksessa näkyy jotakin kamalaa… Entä jos hoidot eivät ole tehonneet? Huitaisen ajatuksen pois. Neljä hoitoa on annettu, ja varmasti viimeisetkin syövänrippeet on nyt kukistettu. Näin haluan uskoa. Suunnitelmien mukaan jäljellä on vielä kaksi hoitokertaa. Kuvaustulos tosin voi vaikuttaa hoitoihin.

Kiltti tyttö syö voita ja kermaa

En ole koskaan ollut niukkalihainen atleetti mutta olen koko aikuisikäni harrastanut kuntoliikuntaa niin, että olen ollut ehkä verrattain hyvässä kunnossa. Hoikka olen ollut aina.

Paitsi nyt. Tai no, en ole vieläkään lihava enkä sinnepäinkään. Mutta välillä olen turvoksissa niin, että ”ylimääräisiä kiloja” on neljä. Ilmeisesti hoitoon kuuluva kortisoni turvottaa – ja liekö osuutensa Oivariinilla ja kuohukermalla, joita olen siekailematta ja kilttinä tyttönä nauttinut aivan, kuten Syöpäpotilaan ravitsemusopas käskee. Sen mukaan lisäksi pitäisi vähän joka ruokaan sujauttaa  maltodekstriiniä, jotta varmasti saisi riittävästi energiaa. Tämän olen kuitenkin jättänyt väliin, sillä en ainakaan toistaiseksi – ja onneksi – ole laihtunut yhtään syöpäpolkuni varrella.

On mielenkiintoista, miten syöpä on saanut minut yhtä aikaa miettimään syntyjä syviä ja pähkäilemään arkisten, pinnallistenkin asioiden kanssa. Turvotus on yksi niistä. Toinen on närästys.

Onko polttava tunne tullut vierailemaan nyt sen takia, että vatsalihakseni ovat veltostuneet? En tiedä, mutta päätin, että vaikka kuinka kuvottaisi, yritän tehdä joka päivä pienen sarjan vatsa- ja selkälihasliikkeitä. Ennen tein joka päivä lyhyen pilatestyyppisen jumppasarjan.

Harmittaa että hyvä kuntoni on mennyttä. En tiedä, kuinka paljon joudun ponnistelemaan saavuttaakseni taas hyvän lihaskunnon ja aerobisen kunnon. On käynyt jopa mielessä, että kunhan hoidot ovat ohitse, voisin kerrankin elämässäni kokeilla suunnitelmallista kunnonkohotusta.

Pitäisikö ottaa yhteyttä personal traineriin tai vastaavaan ja pyytää laatimaan minulle oma kunto-ohjelma, kunhan vain ensin parannun? Toisaalta voi olla, että suunnitelmallisuus vain ahdistaisi minua. Olen aina ollut fiilisliikkuja. Rakastan tanssimista ja ratsastusta, ja noissa lajeissahan liikunta tulee kaupanpäällisiksi muun hyvän olon lisäksi. En koskaan tanssiessani tai hevosen selässä ollessani ajattele, että minä tyttö se tässä kohottelen kuntoani.

Toinen aika arkinen ja pieni harmituksen aihe on se, että näemmä jokaisen hoidon jälkeen saan pienen flunssan siinä vaiheessa, kun leukosyytit ovat alhaalla ja vastustuskykyni on olematon. Täytyy vain olla onnellinen, ettei mitään pahempaa ole ainakaan toistaiseksi tarttunut minuun.

Puolustus jyrää

Ihminen on kummallinen. Onneksi ihminen on kummallinen. Se sopeutuu melkein mihin vain. Mikä ei tapa, siihen sopeutuu - tavalla tai toisella.

Tällä haavaa tuntuu, että olen sopeutunut sairastumiseen ja sairastamiseen keskittymällä aina siihen hetkeen, mikä kulloinkin on meneillään. Jos nyt vaivaan sämpylätaikinaa, niin vaivaan sämpylätaikinaa enkä stressaa siitä, että parin viikon päästä pitää taas mennä myrkkytiputettavaksi sairaalaan.

En tiedä, tuleeko jossain vaiheessa henkisesti vaikeampaa, mutta tähän asti olen selviytynyt niin hyvin, että oikeastaan ihmetyttää. Ehkä minulla on nyt niin väkevät psyyken suojausmekanismit päällä, ettei minkäänlainen ahdistus tai masennus pääse puskemaan läpi. Mollisointujen aika tulee myöhemmin, jos on tullakseen.

Tylsistyminen uhkaa välillä. Eilen ja tänään on ollut pikkuisen ällöttävä olo, mikä luo leimansa koko päivänkulkuun. Ei oikeastaan huvita hirveästi tehdä mitään, kun ellottaa. En kuitenkaan ole oksentanut. Olen tehnyt sämpylätaikinan, koska en jaksa olla täysin tekemättä mitään.

Nyt tyttö on pitkästä aikaa päiväkodissa ja poika koulussa. Yksinolon hetkiä on ollut todella vähän, mikä on hyvä. Olen sosiaalinen eläin ja monesti tuntuu, että ennen kaikkea äiti. Lapsista on ollut kivaa, että äiti on sairauslomalla. Sekin hyvä tästä!

Kolmet hoidot takana, kolmet jäljellä. Neljännen kerran jälkeen kuvataan, jyrääkö syöpä vielä jossain.